Vanhoja kansansatuja | Mellan mielipide

Suurin osa tänäkin päivänä kerrotuista saduista perustuu ikivanhoihin kansanperinteisiin. Ne on edelleen olemassa olevia kertomuksia, jotka ovat aikoinaan siirtyneet suullisesti henkilöltä toiselle ajasta ikuisuuteen. Tyypillisesti sadut kertovat päähenkilön vaikeuksista, jotka aiheuttaa joku toinen henkilö tai muu tuntematon vastoinkäyminen. Mielikuvituksellisilla tarinoilla on aina olemassa lopussa joku opetus.

Tunnetuin opus minulle itselleni taitaa olla Grimmin satukirja. Lapsena mielenkiintoisia tarinoita oli Hannu ja Kerttu, Punahilkka, Susi ja seitsemän pientä kiliä sekä Tittelintuure. Paljon myöhemmin selvisi, että Grimmin veljesten keräämät alkuperäiset sadut oli tarkoitettu aikuisille niiden raakuuden vuoksi. Yleisön antaman palautteen vuoksi lopulta seitsemäs painos kirjasta oli jäädäkseen.

Grimmin veljeksien keräämillä saduilla tulee aina olemaan iso merkitys myös nykyajan yhteiskunnassa. Satuja ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä ollut tarkoitus uskoa, mutta ne ovat silti opettavaisia ja niillä on merkitys lapsen kasvamisen kannalta. Lapselle satujen kertominen on ikään kuin valmentamista tulevaan. Aikuinen henkilö voi selventää, että miksi tarinassa kävi kuten kävi ja siitä voi ottaa oppia. Kasvun ja kehityksen aikana ihminen tapaa niin erilaisia ihmisiä, että ne on melkein suoraan verrattavissa satuihin mitä on joskus kuullut.

Aisopoksen satu Poika ja susi on opettavainen tarina miten jatkuva
valehtelu vie uskottavuuden ja koituu lopulta valehtelijan kohtaloksi.
Tarinassa paimenpoika on kyllästynyt toimenkuvaansa ja huutaa toistuvasti
kyläläisille, että susi uhkaa lampaita. 
Kyläläiset huomaa pian, että mitään
uhkaa ei oikeasti ole ja poika vaan valehtelee. 
Eräänä päivänä susi sitten ilmestyy ja eri versioissa susi syö joko pojan tai lampaat.
Opetuksena on se, että jatkuva valehtelu kääntyy lopulta itseään vastaan
ja poikaa ei uskota enää silloinkaan, kun puhuisi totta.

Muistan nähneeni kasetilta tarinan Pienestä tulitikkutytöstä
joka on itseasiassa aika ahdistava kertomus nyt kun sen ymmärtää.
Tyttö myi tulitikkuja kadulla uudenvuoden aattona ja hän ei saanut mennä kotiin
ennen kuin kaikki oli myyty. Kylmissään hän raapaisi yhä uudelleen yhden tulitikun
ja kuvitteli itsensä kamiinan tai herkkupöydän ääreen. Lopulta tyttö näki
isoäitinsä kuvitelmissaan ja menehtyi yön aikana kylmyyteen.
Tarinan opetuksena itselleni on se, että ikinä ei ole niin kiire minnekkään
ettei voisi pysähtyä auttamaan apua tarvitsevaa. Oli se sitten ihminen tai
eläin joka ei voi puhua puolestaan.

Peppi Pitkätossu on myös se mitä äiti luki iltasaduksi ollessani lapsi. Tarina
siitä hauskasta ja hullunkurisesta tytöstä joka asui paikassa nimeltä Huvikumpu.
Kaikki päivät oli jokseenkin erilaisia ja arkeen mahtui myös muutama erikoisempi
lemmikki. Ehkä Pepin seikkailut ei niinkään jääneet mieleeni, mutta ajatuksena
Peppi oli voimakastahtoinen tytöntyllerö joka eli elämäänsä parhaaksi näkemällään tavalla.
Muistan nimen
Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu.

Tittelintuure (tai Hopskukkeli / Rompanruoja) on ikivanha saksalainen satu.
Kuningas oli saanut tiedon tytöstä jonka pitäisi osata kehrätä oljista kultaa.
Hän sulki tytön torniin rukin kanssa ja uhkasi teloittaa hänet, jos ei tehtävässään onnistu.
Yöllä tytön luokse saapui kääpiö joka lupasi kehrätä oljet kullaksi 

vastineeksi kaulakorusta ja seuraavana yönä kääpiö halusi palkkioksi sormuksen.
Kolmantena yönä tytöllä ei ollut enää mitään annettavaa, mutta kääpiö
määräsi ehdoksi sen, että saa tytön esikoisen sen synnyttyä.
Tytölle ja prinssille syntyi lapsi, joten kääpiö palasi vaatimuksineen perheen eteen.
Tyttö tarjosi koko omaisuutensa vastineeksi siitä, että saisi pitää lapsensa.

Kääpiö oli raivoissaan, mutta suostui perumaan vaatimuksensa, jos tyttö arvaa
tämän nimen kolmen päivän aikana. Palvelija kuuli toisena yönä kääpiön laulelleen 
nimeänsä Tittelintuure nuotion äärellä. Kääpiön saapuessa tyttö osasi vastata oikein
kysymykseen, jolloin kääpiö repi itsensä halki.
Ei tätä voi muuten sanoa kuin, että ahneella on paskainen loppu.

Ruma ankanpoikanen on myös kauneimpia ja surullisimpia satuja mitä olen

kuullut tai nähnyt kasetilta. Tarina menee jotakuinkin niin, että poikanen syntyy
ankkaperheeseen. Hän on erilainen kuin muut ankkaemon poikaset ja joutuu sen
takia hyljeksityksi. Poikanen säikähtää tai karkaa paikasta missä häntä "sorsitaan"
ja kokee matkoillaan muitakin pettymisiä. Lopulta aikaa on kulunut ja päädyttyään
veden äärelle hän itkee surullista kohtaloaan, muista poikkeavaa ulkoista muotoaan ja
yleistä halveksintaa. Pensaikosta ilmestyy kolme joutsenta ja poikanen on varma, että
joutuu nokittavaksi, mutta hyväksyy kohtalonsa. Nähtyään veden heijastumisesta
oman kuvajaisensa poikanen huomaa, että on itsekin joutsen. Muut vedessä olleet
ottavat joutsenenpoikasen avosylin vastaan ja ihmiset ihastelevat tapahtumaa rannalla.
Tarina ei ole minun mielestä opetus siitä, että rumasta voi kasvaa kaunista.

Enemmän se kertoo siitä, että ei tarvitse muuttua tullakseen hyväksytyksi
vaan etsii sellaista seuraa mikä hyväksyy sellaisenaan kuin on.

Mikä satu on sinulle tärkeä?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti