Kissojen pelastaminen on addiktio

Miksi minä ikinä lähdin eläinsuojelutyöhön mukaan? Helppo vastaus voisi olla, että rakastan kissoja, siksi pelastan niitä. Asiaa pohdittuani kauemmin, tajusin, että syy kumpuaa jostain syvemmältä.


Olen aina ollut avulias ihminen. Jos joku kaverini on pulassa tai tarvitsee neuvoja, niin autan häntä mielelläni kykyjeni mukaan. Oli se sitten parisuhderiita, työstä aiheutuva stressi tai mikä tahansa muu juttu, niin pyrin auttamaan ongelman ratkaisussa. Minulla on vaan ikävä tapa ottaa muiden ongelmat välillä tosi henkilökohtaisesti. Yritän auttaa viimeiseen pisteeseen asti ja koen suurta turhautumista, jos sekään ei auta. Niistä muodostuu sellainen pienimuotoinen taakka, että miksi minusta ei ollutkaan apua, vaikka kuinka yritin. On vaan välillä hyväksyttävä se, että asiat ei ole niin yksinkertaisia. Ihmiset on kuitenkin kykeneviä ratkaisemaan (halutessaan) omat ongelmansa, mutta eläimet tarvitsevat meidän apua.

Kissojen tapauksessa heijastaisin tämän ongelmanratkaisutavan pelkästään niiden käyttäytymiseen. Minulle saapuu arka, mahdollisesti elämän nurjaa puolta kulkenut kissa. Se tarvitsee apuani. Tavalliseen tapaan tarkkailen ja teen havaintoja kissan ongelmista. Tulkitsen niitä parhaani mukaan. Kokeilen erilaisia tapoja, mitkä voisivat auttaa kissan rauhoittelussa. Opastan sitä uudenlaiseen elämään, missä sen ei tarvitse enää murehtia tai pelätä. Kissojen kesyyntymisestä ei ikinä tiedä, kestääkö ne viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Minulla on kuitenkin siinä mielessä paljon suurempi kontrolli ja onnistumismahdollisuudet monien ongelmien ratkomisessa. Kyseessä on ikään kuin jokin älypeli, joka odottaa sitä ratkaisevaa liikettä.

Se on niin huumaava tunne, kun kissa näyttää ensimmäisiä kesyyntymisen merkkejä. Eläimen luottavaisuus on ihmeellinen asia. On ollut sellaisia tilanteita, kun kissa tulee yöllä nuuskimaan kasvoja ja sen viikset kutittelevat poskia. Pitää maata aivan hiljaa, että ei säikytä kissaa tiehensä. Hymy nousee korviin, kun katsoo pelokkaan kissan leikkivän ensimmäistä kertaa vapautuneesti mytistyneillä ostoskuiteilla. Se hetki, kun ujo kissa pääsee eristyksistä ja tapaa talon muut kissat. Tai silloin, kun kissa omaksuu ruoka-ajat ja odottaa omaa annosta jo innoissaan omalla paikallaan. Suurinta huumausainetta on silti se ensimmäinen kehräys tai kun kissa hakeutuu vapaaehtoisesti lähelle. 

Siinä on se riippuvuus. Siihen jää koukkuun. 

Meillä monilla sijaiskodeilla on pakonomainen tarve harjoittaa tätä toimintaa, koska suurimman osan ajasta päästään siihen aistia hivelevään tunnetilaan. Todella haastavien kissojen tapauksessa palkinto tuntuu vielä suuremmalta, sitä voi kuvitella olevansa melkein joku ylijumala kissojen valtakunnassa. :D Minulle se on kaiken tuon lisäksi sitä, että olen löytänyt jonkun ongelmaan sen palavasti halutun ratkaisun. 

Kissojen pelastamisella on tietenkin se nurja puoli, mutta ne onnistuneet tarinat on tasapainottava osa. Surullisetkin asiat on koettava ja olen oikeastaan onnellinen myös niistä. Kun koen suurta surua ja tuntuu, että en saisi henkeä, niin tiedän kuitenkin välittäväni asioista. Mitään ei jätetä puolitiehen, vaan asiat tehdään loppuun asti, kunnes ongelma on kadonnut! Ja joskus se ihmisestä pahalta tuntuva asia voi olla eläimelle se paras ratkaisu.

Suomessa hylätään vuosittain noin 20 000 kissaa. Hylätyt kissat ovat tällä hetkellä kuntien palkkaamien löytöeläintalojen ja vapaaehtoisten, lahjoitusten varassa pyörivien eläinsuojeluyhdistyksien toimijoiden kontolla. Jokainen meistä voi päättää, ollaanko me osa ongelmaa vai sen ratkaisua.

Puhutko sinä eläinten puolesta?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti