Asiaa elämästä ja eläinsuojelutyöstä
Nyt vietetään Kansainvälistä Vapaaehtoisten päivää ja on aika ottaa aihetta riveleistä kiinni. Kaikki, jotka toimivat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisena, tietävät miten raskasta se voi ajoittain olla. Kerron oman tarinani.
Aloitin eläinsuojelutyön vuonna 2015, samoihin aikoihin kun muutin miehen kanssa Ouluun. Elämälläni ei ollut hirveästi sisältöä työn tai opiskelujen suhteen, joten aikaa minulla riitti. Mitä jos kokeilisin vapaaehtoistoimintaa? Kissojen pelastaminen ei ollutkaan mitään ihan helppoa hommaa. Oli tehtävä päätöksiä, että kuinka monta kissaa yksi ihminen voi kerralla pelastaa. Voin sanoa, että se raja tuli ylitettyä monta kertaa ihan reippaasti. Tiedän, että tuttavapiiri näki myös tämän saman. Se on kuitenkin sellainen asia, mikä on ymmärrettävä itse. Olin pelastustyössä niin ummikko ja kaikki oli aivan uutta. Mihin ne kissat sitten päätyvät, jos minä en auta? Tuntui, että varsinkin alussa se oli taistelua elämästä tai kuolemasta, kun minulle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa. Eläinsuojelutyöhän kattaa niin paljon enemmänkin, kuin pelkästään eläinten hoitamisen, koska siinä ollaan tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa. Sanomattakin selvää, että aina ei mene toimintatavat tai mielipiteet yksi yhteen. Sen opin kokemattomana karvaasti.
Aikaa kului, mutta en jäänyt varsinaisesti paikoilleni. Halusin tietää, että miten eri eläinsuojelutahot eroavat toisistaan. Tein yhteistyötä ja autoin parhaani mukaan monia eri toimijoita.
Minä todella haluaisin sanoa, että kaikki meni hyvin. Ei mennyt. Muistoni ovat onneksi osittain haalistuneet, joten en niitä väkisin kaivele esiin. Pääasiassa haluan pitää sen mielentilan, että olen myös silloin, kuten nytkin, auttanut monia kissoja pääsemään eteenpäin. Monesti sitä myös perustelee itselleen, että ihan sama kaikelle muulle, kunhan kissat saa uuden mahdollisuuden.
Kokemukset eläinsuojelutyöstä ovat muovanneet minua ihmisenä. En sanoisi, että ne olisivat aina olleet positiivisia päivityksiä ihmisyyteeni. Näissä piireissä näkee sen nurjan puolen ihmisissä. Varsinkin silloin, kun joutuu olemaan tekemisissä sellaisen kanssa, joka käyttää eläimiä pelinappuloina tai on muuten laiminlyönyt eläinten perushoitoa. Eläinsuojelulaki harvoin auttaa näissäkään tilanteissa.
Pidä huolta, itsestäs, ja niistä jotka kärsii
Ei minulla käynyt ensimmäisten vuosien aikana kertaakaan mielessä se, että entä jos en jaksakaan tätä. Tai no varmaan se ajatus jossain viilsi syvällä, mutta siirsin sen pois, koska oli pakko nimittäin jaksaa. Miten voisin jättää kaiken sen taakse, koska tiedän nyt niin paljon enemmän? Minun pitää vielä muistuttaa itseäni siitä, että silloin alkuaikoina olin vielä todella sinisilmäinen, liian periksiantava ja alati toiveikas. Nykyään osaan kuitenkin kyseenalaistaa, väittää vastaan ja olla silti toiveikas. :D
Myös minä olen käynyt monta kertaa pohjamudissa. Olen välillä miettinyt, että onkohan minussa jotain vikaa, kun en jaksa tehdä niin paljon kuin muut. Teen ihan hirveästi, mutta pitäisi pystyä tekemään enemmänkin. Oli mahdotonta ajatella taukoa alkuvuosina, vaikka kerran sen olen tehnytkin pidemmän kaavan kautta. Sijaiskotiini menehtyi 8 pentua muutamien viikkojen aikana, joten sen jälkeen ei mieli toiminut seuraavaan 8 kuukauteen. Surullisia tarinoita ja menehtymisiä olin kokenut ennen sitäkin, mutta niin monta menehtymistä lyhyen ajan sisään oli yksinkertaisesti liikaa. Miksi jonkun toisen laiminlyönti on minun ikuinen taakka kannettavaksi?
Olenhan minä miettinyt myös sitäkin, että onko tässä vuosien mittaan alkanut kasvamaan jonkin asteista masennusta. Mitään diagnoosia en ole asiaan hakenut, enkä koe sitä tälläkään hetkellä tarpeelliseksi varmistaa. Minulla on asioita, mitä olen pitkään kantanut sisälläni ja joskus ne vyöryävät jopa vähän hallitsemattomasti ulos. Silti koen, että pärjään kyllä. Usein kuitenkin riittää se, että otan omaa aikaa eli syrjäydyn omiin oloihini. Pyrin pitämään sunnuntait sellaisina, milloin en halua nähdä yhtään ketään. Minua myös auttaa se, että valitan kaikesta turhasta ja vähemmän turhasta ihan ääneen miehelle, tutuille tai kuka siinä onkaan kuuntelemassa. Sillä tavalla turhautuminen ei muodostu ikään kuin isoksi möykyksi, vaan siitä "päästetään ääntä" pieniä annoksia joka päivä. :D Ja vaikka valittaisinkin jostain tehtävästä, ei se tarkoita, ettenkö sitä asiaa tee. Se vaan helpottaa, kun muut kuulevat.
Ei ole oikeastaan kauaakaan aikaa siitä, kun elämä oli vaan kasa harmaata paskaa olohuoneen lattialla. Se on vaikeaa kuvitella, koska minullahan on maailman paras aviomies, suloistakin suloisemmat kissat ja hoitokissat, unelmieni opiskelupaikka, valtavasti ystäviä jotka tukee ja ihana lämpöinen koti. Sosiaalisessa mediassa jaan joka päivä söpöjä kissakuvia ja sattumuksia meidän arjesta. Kaikki tuntui silti ärsyttävän! Siis ihan jokainen asia ärsytti! Jos mies tuli töistä kotiin, ärsytti. Jos kissat nuoli tyhjää ruokakuppia, ärsytti (ja edelleen muuten ärsyttää). Jos ystävä laittoi viestiä, että nähdäänkö. Miten se kehtaa, ärsyttävää! Facebook pilpatti aina (ja edelleen). Todella ärsyttävää! Oli pakko sitten lukea, että mistä se johtuu ja isoissa otsikoissa näin: LOPPUUNPALAMINEN. Okei, no lähdin sitten tutkimaan miten asian voisi hoitaa. Vähensin työmäärääni, sosiaalisia kanssakäymisiä ja nukuin. Nukuin paljon. Viikon päästä tuntui, että linnut taas lauloivat ja näin, että ulkona paistaa aurinko. Teki mieli myös halata ihmisiä!
Auta ensin itseäsi, että voit auttaa muita
Olen kuitenkin huomannut sen, että kukaan ihminen ei voi maan päällä pitää kaikkia naruja käsissä. Siis onhan se itsestäänselvää, mutta kun muut ei oikeastaan näe sitä sinun ponnistelua päivästä toiseen ja missä se jaksamisen raja menee. Koen jotenkin aina tarpeelliseksi selittää ummet ja lammet siitä, että miksi en voi nyt, koska syy x ja y, ettei kukaan pahoita mieltään. Välillä sitten myönnyn asioihin ja tapaamisiin, vaikka en haluaisikaan. Ja kyse ei ole nyt pelkästään vaikkapa semi-pakollisista menoista, vaan myös sosiaalisten suhteiden ylläpidosta. Se on niin ärsyttävää! Miksi minun pitää selittää kenellekkään yhtään mitään? Voisin vaan todeta, että nyt ei käy, jos en sillä hetkellä jaksa seurustella kenenkään kanssa. Enkä usein jaksa ajatella viikkoa pidemmällekkään, että osallistunko johonkin pippaloihin.
Oletetaanpa, että olisi nämä perusasiat elämässä hallussa: työ/koulu, perhe, ystävät, muut sosiaaliset suhteet, kodin ylläpito ja eläinsuojelutyö/harrastukset. Opiskelen päivät koulussa ja usein käy niin, että niitä tehtäviä annetaan kotiinkin asti ihan valtavat määrät. Kiitti vaan hitosti, opettajat. Koulun jälkeen minua odottaisi kuitenkin myös harrastukset, tässä tapauksessa eläinsuojelutyö. Siihen kuuluu pääasiassa sosiaalisen median sisällöntuotanto, kannatustuotteiden myynti/mainostus, valokuvaus, "asiakkaiden" viesteihin vastailu fbssä ja sähköpostitse, hallituksen tärkeät päätökset ja juoksevat asiat kuten lahjoitusten hakeminen. Välillä on myös viikkoihin buukattuna erilaisia tapahtumia, kuten keräykset, sirutuspäivät ja hallituksen kokoukset. Eikä siinä mitään, minä haluan opiskelijana oppia uutta, että joskus saan sen kivan vakituisen työpaikan, mutta haluan samalla myös vaikuttaa vapaaehtoisen roolissa Suomen kodittomien kissojen elämään. Joskus haluan tehdä enemmän yhdistyshommia, kuin opiskelujuttuja. Sen kyllä sitten huomaa, jos tehtävälista alkaa välillä kasautumaan johonkin suuntaan. Tämän jälkeen pitäisi vuorokaudesta löytyä vielä aikaa kodin ylläpidolle eli siivoukselle ja ruoanlaitolle, miehelle ja viikonloppuisin myös ystäville sekä muulle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Missä helvetin välissä kerkeää ihminen hengittää? Jos teen koulujutut hyvin, eläinsuojelutyö tai sosiaaliset suhteet kärsii. Jos eläinsuojeluhommissa on kiireinen kausi, niin koulutehtävien työnjälki ei ole priimaa. Johonkin väliin pitäisi jaksaa myös työntää vielä sosiaalinen kanssakäyminen ja sitä myötä pitäisi kotikin pysyä siistinä. Lopuksi se olen minä joka kärsin pelkästä hiljaisuuden puutteesta.
Monesti tässä eläinsuojelutyössä näkeekin sitä, että vapaaehtoiset eivät keskenään viitsi kuormittaa toisiaan. Resurssejahan on aina liian vähän kaikkeen siihen, mitä toiminta pitää sisällään, koska emme voi uhrata vuorokauden jokaista tuntia pelastustyölle. Täytyy muistaa, että mekin ollaan perkele vaan ihmisiä! Me ei olla mitään aina tavoitettavissa olevia palvelijoita, eikä meillä ole vastauksia jokaiseen kipeään pattiin tai käytösongelmaan. Meillä on perheitä elätettävänä, koulunpenkit kulutettavana, terveyshuolet ajateltavana, työajat merkittynä ja ties vaikka mitä muuta velvollisuuksia siihen päälle. Meillä kaikilla on tietenkin niitä osaamisalueita, missä me ollaan hyviä ja miksi me monesti tätä tehdään, mutta se ei ikinä tunnu pysyvän täysin sen rajoilla. Se vaan venyy ja vanuu suuntaan tai toiseen. Silloin on vaan mukauduttava tilanteeseen ja autettava toinen toistamme. Pitäisi uskaltaa pyytää apua, mutta samalla myös osattava kieltäytyä. Jos ei pysty, osaa tai kykene. Totuushan on kuitenkin se, että ei yksi ihminen tai kokonainen yhdistyskään pysty auttamaan kaikkia apua tarvitsevia, mitä viikottain pitkin linjoja vyöryy.
Sen ei pitäisi olla velvollisuus, se on voimavara
Ja vaikka tämäkin teksti on valitusta valituksen perään, niin minä en kadu sitä, että lähdin eläinsuojelutyöhön mukaan. En missään nimessä! Kaikki se paskakin opettaa ja kaikkea muuta kliseistä tähän. Kaikki ne hyvät hetket on kuitenkin kaiken tämän arvoista! Eläinsuojelutyö on loppujen lopuksi minulle se suurin voimavara. Vuosi sitten me perustettiin ystävien kanssa ihan oma yhdistys, missä homma viimein rullaa kuten pitääkin. Minusta tuntuu, että meistä jokainen on nähnyt liikaa epäkohtia monessakin asiassa vuosien mittaan, että me ollaan jo opittu omista sekä muiden virheistä. Me ollaan yhdessä saatu aikaan jotain niin hienoa, että pystytään tekemään muutoksia eläinsuojelutyössä ja koetaan sellaista yhteenkuuluvuutta. Se on minulle syy nousta, lähteä ja tehdä asioita. Se antaa minulle motivaatiota niin moneen asiaan, mitä en normaalisti tekisi. Jos minulla ei olisi tätä asiaa elämässäni, minulla olisi paljon suppeampi lähipiiri, en kävisi ulkona, en kokisi taikka jakaisi hauskoja tarinoita, en laittaisi itseäni mukavuusalueen ulkopuolelle, en olisi jopa näin supliikki kuin nyt! Olisihan siinä sitten tietysti se, että minulla olisi enemmän aikaa kaikkeen muuhun, mutta onko se mielekästä silloin? Ei. En mä halua VAAN käydä koulussa. En mä halua VAAN käydä töissä. Mä haluan oikeasti olla ENEMMÄN. Meillä kaikilla pitäisi olla elämässä jotain mukavaa tekemistä, joka antaa, ottaa ja koettelee samalla rajojamme. Miten sitä muuten kehittyisi ihmisenä? Olen oppinut vuosien mittaan ihan hurjasti itsestäni.
Kuka on Mella? Se on se tyyppi, joka ajaa kissojen oikeuksia. Vaikka onhan se paljon enemmänkin.
Toivotan ihan tajuttomasti tsemppiä kaikille vapaaehtoisille, jotka tekee tätä hommaa tauotta! Ehkä joskus vielä asiat olisi paremmin, eikä meitäkään tarvittaisi.
Aloitin eläinsuojelutyön vuonna 2015, samoihin aikoihin kun muutin miehen kanssa Ouluun. Elämälläni ei ollut hirveästi sisältöä työn tai opiskelujen suhteen, joten aikaa minulla riitti. Mitä jos kokeilisin vapaaehtoistoimintaa? Kissojen pelastaminen ei ollutkaan mitään ihan helppoa hommaa. Oli tehtävä päätöksiä, että kuinka monta kissaa yksi ihminen voi kerralla pelastaa. Voin sanoa, että se raja tuli ylitettyä monta kertaa ihan reippaasti. Tiedän, että tuttavapiiri näki myös tämän saman. Se on kuitenkin sellainen asia, mikä on ymmärrettävä itse. Olin pelastustyössä niin ummikko ja kaikki oli aivan uutta. Mihin ne kissat sitten päätyvät, jos minä en auta? Tuntui, että varsinkin alussa se oli taistelua elämästä tai kuolemasta, kun minulle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa. Eläinsuojelutyöhän kattaa niin paljon enemmänkin, kuin pelkästään eläinten hoitamisen, koska siinä ollaan tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa. Sanomattakin selvää, että aina ei mene toimintatavat tai mielipiteet yksi yhteen. Sen opin kokemattomana karvaasti.
Aikaa kului, mutta en jäänyt varsinaisesti paikoilleni. Halusin tietää, että miten eri eläinsuojelutahot eroavat toisistaan. Tein yhteistyötä ja autoin parhaani mukaan monia eri toimijoita.
Minä todella haluaisin sanoa, että kaikki meni hyvin. Ei mennyt. Muistoni ovat onneksi osittain haalistuneet, joten en niitä väkisin kaivele esiin. Pääasiassa haluan pitää sen mielentilan, että olen myös silloin, kuten nytkin, auttanut monia kissoja pääsemään eteenpäin. Monesti sitä myös perustelee itselleen, että ihan sama kaikelle muulle, kunhan kissat saa uuden mahdollisuuden.
Kokemukset eläinsuojelutyöstä ovat muovanneet minua ihmisenä. En sanoisi, että ne olisivat aina olleet positiivisia päivityksiä ihmisyyteeni. Näissä piireissä näkee sen nurjan puolen ihmisissä. Varsinkin silloin, kun joutuu olemaan tekemisissä sellaisen kanssa, joka käyttää eläimiä pelinappuloina tai on muuten laiminlyönyt eläinten perushoitoa. Eläinsuojelulaki harvoin auttaa näissäkään tilanteissa.
Pidä huolta, itsestäs, ja niistä jotka kärsii
Ei minulla käynyt ensimmäisten vuosien aikana kertaakaan mielessä se, että entä jos en jaksakaan tätä. Tai no varmaan se ajatus jossain viilsi syvällä, mutta siirsin sen pois, koska oli pakko nimittäin jaksaa. Miten voisin jättää kaiken sen taakse, koska tiedän nyt niin paljon enemmän? Minun pitää vielä muistuttaa itseäni siitä, että silloin alkuaikoina olin vielä todella sinisilmäinen, liian periksiantava ja alati toiveikas. Nykyään osaan kuitenkin kyseenalaistaa, väittää vastaan ja olla silti toiveikas. :D
Myös minä olen käynyt monta kertaa pohjamudissa. Olen välillä miettinyt, että onkohan minussa jotain vikaa, kun en jaksa tehdä niin paljon kuin muut. Teen ihan hirveästi, mutta pitäisi pystyä tekemään enemmänkin. Oli mahdotonta ajatella taukoa alkuvuosina, vaikka kerran sen olen tehnytkin pidemmän kaavan kautta. Sijaiskotiini menehtyi 8 pentua muutamien viikkojen aikana, joten sen jälkeen ei mieli toiminut seuraavaan 8 kuukauteen. Surullisia tarinoita ja menehtymisiä olin kokenut ennen sitäkin, mutta niin monta menehtymistä lyhyen ajan sisään oli yksinkertaisesti liikaa. Miksi jonkun toisen laiminlyönti on minun ikuinen taakka kannettavaksi?
Olenhan minä miettinyt myös sitäkin, että onko tässä vuosien mittaan alkanut kasvamaan jonkin asteista masennusta. Mitään diagnoosia en ole asiaan hakenut, enkä koe sitä tälläkään hetkellä tarpeelliseksi varmistaa. Minulla on asioita, mitä olen pitkään kantanut sisälläni ja joskus ne vyöryävät jopa vähän hallitsemattomasti ulos. Silti koen, että pärjään kyllä. Usein kuitenkin riittää se, että otan omaa aikaa eli syrjäydyn omiin oloihini. Pyrin pitämään sunnuntait sellaisina, milloin en halua nähdä yhtään ketään. Minua myös auttaa se, että valitan kaikesta turhasta ja vähemmän turhasta ihan ääneen miehelle, tutuille tai kuka siinä onkaan kuuntelemassa. Sillä tavalla turhautuminen ei muodostu ikään kuin isoksi möykyksi, vaan siitä "päästetään ääntä" pieniä annoksia joka päivä. :D Ja vaikka valittaisinkin jostain tehtävästä, ei se tarkoita, ettenkö sitä asiaa tee. Se vaan helpottaa, kun muut kuulevat.
Ei ole oikeastaan kauaakaan aikaa siitä, kun elämä oli vaan kasa harmaata paskaa olohuoneen lattialla. Se on vaikeaa kuvitella, koska minullahan on maailman paras aviomies, suloistakin suloisemmat kissat ja hoitokissat, unelmieni opiskelupaikka, valtavasti ystäviä jotka tukee ja ihana lämpöinen koti. Sosiaalisessa mediassa jaan joka päivä söpöjä kissakuvia ja sattumuksia meidän arjesta. Kaikki tuntui silti ärsyttävän! Siis ihan jokainen asia ärsytti! Jos mies tuli töistä kotiin, ärsytti. Jos kissat nuoli tyhjää ruokakuppia, ärsytti (ja edelleen muuten ärsyttää). Jos ystävä laittoi viestiä, että nähdäänkö. Miten se kehtaa, ärsyttävää! Facebook pilpatti aina (ja edelleen). Todella ärsyttävää! Oli pakko sitten lukea, että mistä se johtuu ja isoissa otsikoissa näin: LOPPUUNPALAMINEN. Okei, no lähdin sitten tutkimaan miten asian voisi hoitaa. Vähensin työmäärääni, sosiaalisia kanssakäymisiä ja nukuin. Nukuin paljon. Viikon päästä tuntui, että linnut taas lauloivat ja näin, että ulkona paistaa aurinko. Teki mieli myös halata ihmisiä!
Auta ensin itseäsi, että voit auttaa muita
Olen kuitenkin huomannut sen, että kukaan ihminen ei voi maan päällä pitää kaikkia naruja käsissä. Siis onhan se itsestäänselvää, mutta kun muut ei oikeastaan näe sitä sinun ponnistelua päivästä toiseen ja missä se jaksamisen raja menee. Koen jotenkin aina tarpeelliseksi selittää ummet ja lammet siitä, että miksi en voi nyt, koska syy x ja y, ettei kukaan pahoita mieltään. Välillä sitten myönnyn asioihin ja tapaamisiin, vaikka en haluaisikaan. Ja kyse ei ole nyt pelkästään vaikkapa semi-pakollisista menoista, vaan myös sosiaalisten suhteiden ylläpidosta. Se on niin ärsyttävää! Miksi minun pitää selittää kenellekkään yhtään mitään? Voisin vaan todeta, että nyt ei käy, jos en sillä hetkellä jaksa seurustella kenenkään kanssa. Enkä usein jaksa ajatella viikkoa pidemmällekkään, että osallistunko johonkin pippaloihin.
Oletetaanpa, että olisi nämä perusasiat elämässä hallussa: työ/koulu, perhe, ystävät, muut sosiaaliset suhteet, kodin ylläpito ja eläinsuojelutyö/harrastukset. Opiskelen päivät koulussa ja usein käy niin, että niitä tehtäviä annetaan kotiinkin asti ihan valtavat määrät. Kiitti vaan hitosti, opettajat. Koulun jälkeen minua odottaisi kuitenkin myös harrastukset, tässä tapauksessa eläinsuojelutyö. Siihen kuuluu pääasiassa sosiaalisen median sisällöntuotanto, kannatustuotteiden myynti/mainostus, valokuvaus, "asiakkaiden" viesteihin vastailu fbssä ja sähköpostitse, hallituksen tärkeät päätökset ja juoksevat asiat kuten lahjoitusten hakeminen. Välillä on myös viikkoihin buukattuna erilaisia tapahtumia, kuten keräykset, sirutuspäivät ja hallituksen kokoukset. Eikä siinä mitään, minä haluan opiskelijana oppia uutta, että joskus saan sen kivan vakituisen työpaikan, mutta haluan samalla myös vaikuttaa vapaaehtoisen roolissa Suomen kodittomien kissojen elämään. Joskus haluan tehdä enemmän yhdistyshommia, kuin opiskelujuttuja. Sen kyllä sitten huomaa, jos tehtävälista alkaa välillä kasautumaan johonkin suuntaan. Tämän jälkeen pitäisi vuorokaudesta löytyä vielä aikaa kodin ylläpidolle eli siivoukselle ja ruoanlaitolle, miehelle ja viikonloppuisin myös ystäville sekä muulle sosiaaliselle kanssakäymiselle. Missä helvetin välissä kerkeää ihminen hengittää? Jos teen koulujutut hyvin, eläinsuojelutyö tai sosiaaliset suhteet kärsii. Jos eläinsuojeluhommissa on kiireinen kausi, niin koulutehtävien työnjälki ei ole priimaa. Johonkin väliin pitäisi jaksaa myös työntää vielä sosiaalinen kanssakäyminen ja sitä myötä pitäisi kotikin pysyä siistinä. Lopuksi se olen minä joka kärsin pelkästä hiljaisuuden puutteesta.
Monesti tässä eläinsuojelutyössä näkeekin sitä, että vapaaehtoiset eivät keskenään viitsi kuormittaa toisiaan. Resurssejahan on aina liian vähän kaikkeen siihen, mitä toiminta pitää sisällään, koska emme voi uhrata vuorokauden jokaista tuntia pelastustyölle. Täytyy muistaa, että mekin ollaan perkele vaan ihmisiä! Me ei olla mitään aina tavoitettavissa olevia palvelijoita, eikä meillä ole vastauksia jokaiseen kipeään pattiin tai käytösongelmaan. Meillä on perheitä elätettävänä, koulunpenkit kulutettavana, terveyshuolet ajateltavana, työajat merkittynä ja ties vaikka mitä muuta velvollisuuksia siihen päälle. Meillä kaikilla on tietenkin niitä osaamisalueita, missä me ollaan hyviä ja miksi me monesti tätä tehdään, mutta se ei ikinä tunnu pysyvän täysin sen rajoilla. Se vaan venyy ja vanuu suuntaan tai toiseen. Silloin on vaan mukauduttava tilanteeseen ja autettava toinen toistamme. Pitäisi uskaltaa pyytää apua, mutta samalla myös osattava kieltäytyä. Jos ei pysty, osaa tai kykene. Totuushan on kuitenkin se, että ei yksi ihminen tai kokonainen yhdistyskään pysty auttamaan kaikkia apua tarvitsevia, mitä viikottain pitkin linjoja vyöryy.
Sen ei pitäisi olla velvollisuus, se on voimavara
Ja vaikka tämäkin teksti on valitusta valituksen perään, niin minä en kadu sitä, että lähdin eläinsuojelutyöhön mukaan. En missään nimessä! Kaikki se paskakin opettaa ja kaikkea muuta kliseistä tähän. Kaikki ne hyvät hetket on kuitenkin kaiken tämän arvoista! Eläinsuojelutyö on loppujen lopuksi minulle se suurin voimavara. Vuosi sitten me perustettiin ystävien kanssa ihan oma yhdistys, missä homma viimein rullaa kuten pitääkin. Minusta tuntuu, että meistä jokainen on nähnyt liikaa epäkohtia monessakin asiassa vuosien mittaan, että me ollaan jo opittu omista sekä muiden virheistä. Me ollaan yhdessä saatu aikaan jotain niin hienoa, että pystytään tekemään muutoksia eläinsuojelutyössä ja koetaan sellaista yhteenkuuluvuutta. Se on minulle syy nousta, lähteä ja tehdä asioita. Se antaa minulle motivaatiota niin moneen asiaan, mitä en normaalisti tekisi. Jos minulla ei olisi tätä asiaa elämässäni, minulla olisi paljon suppeampi lähipiiri, en kävisi ulkona, en kokisi taikka jakaisi hauskoja tarinoita, en laittaisi itseäni mukavuusalueen ulkopuolelle, en olisi jopa näin supliikki kuin nyt! Olisihan siinä sitten tietysti se, että minulla olisi enemmän aikaa kaikkeen muuhun, mutta onko se mielekästä silloin? Ei. En mä halua VAAN käydä koulussa. En mä halua VAAN käydä töissä. Mä haluan oikeasti olla ENEMMÄN. Meillä kaikilla pitäisi olla elämässä jotain mukavaa tekemistä, joka antaa, ottaa ja koettelee samalla rajojamme. Miten sitä muuten kehittyisi ihmisenä? Olen oppinut vuosien mittaan ihan hurjasti itsestäni.
Kuka on Mella? Se on se tyyppi, joka ajaa kissojen oikeuksia. Vaikka onhan se paljon enemmänkin.
Toivotan ihan tajuttomasti tsemppiä kaikille vapaaehtoisille, jotka tekee tätä hommaa tauotta! Ehkä joskus vielä asiat olisi paremmin, eikä meitäkään tarvittaisi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti